...miespolvet vaipuvat unholaan...

Maa on niin kaunis virren sävelin saattelimme sukulaisten ja ystävien kera Ville-isän maan poveen pari viikkoa sitten. Läheisen, rakkaan ihmisen lopullinen poismeno tuntuu vieläkin epätodelliselta, miten joku voi vain lakata olemasta? Juurihan yhdessä naurettiin, juteltiin ja muisteltiin menneitä...kaikki oli yhtäkkiä loppu! Ja tämä loppu on liian lopullinen!
Istuessani kuolevan isäni vuoteen vierellä, mietin omaa elämääni ja elämän tarkoitusta.  Synnytään, kasvetaan, rakastutaan ja rakastetaan, rakennetaan, eletään, iloitaan ja surraan. Ja lopulta kuoleman kohdatessa ollaan hauraana ja paljaana, joko enemmän tai vähemmän valmiina astumaan eteenpäin...minne?
Kun isäni huokaisi syvään ja rauhallisesti viimeisen hengenvedon, näin konkreettisesti miten elämä pakeni hänen kasvoiltaan, muuttaen kasvot kalmanvalkeaksi. Hetki oli kuitenkin kaunis ja rauhallinen. Vanha elämänsä onnellisena elänyt mies nukahti rakkaiden ihmisten ympäröimänä ikiuneen. Hänen tehtävä tässä elämässä oli saatettu päätökseen ja hän pääsi jo toivomaansa lepoon.

Isälle ikuisesti kiitollinen tytär <3

Hän opetti minut rakastamaan,
antamaan ja välittämään.
Se oli hänen lahjansa minulle..
Hän opetti minulle paljon, ja sitten hän lähti.
Ehkä hänen ei yksinkertaisesti tarvinnut viipyä pitempään.…
Hän antoi minulle lahjansa ja oli sitten vapaa jatkamaan matkaa, mutta häneltä saamani lahjan minä saan pitää ikuisesti.

"Pitsin nyplyytä!"

Viime keväänä bogasin Pinterestistä ihanan pitsiliinoista tuunatun kaitaliinan. Siitä päivästä lähtien etsin joka kirpputorikierroksella kaitaliinaan sopivia pieniä, pyöreitä ja vaaleita pitsiliinoja. 

Pitsiliinakasa kasvoi pikkuhiljaa isommaksi ja isommaksi, mutta pienen pieniä liinoja ei helposti kirppiseltä löytynyt. Apuun "huutelin" virkkaamisen mestaria Varkaudesta... ja niin Tuula taikoi virkuukoukullaan ihania, täydellisiä pitsiunelmia kaitaliinaani varten.

Omin pikku kätösin ompelin pitsiliinoista ihastuttavan kaitaliinan, joka sopii täydellisesti tummalle keittiönpöydälle. Tumman pinnan päällä pitsiliinat ovat kuin taivaalta pöydälle leijailleita lumihiutaleita. 

Hienonhienoa hopealankaa

Alangon Ismo laulaa "Joskus elämänlanka tuntuu olevan kaiken kestävää siimaa. Mutt' se on vain ohutta hopealankaa, hienonhienoa hopealankaa...."  Laulun sanat muistuivat mieleeni, kun tänään ajelin Harjulan sairaalasta vierailtuani isäni luona. Isä, aina vahva, huumorintajuinen, viisas, rakastava selviytyjä, istui nyt hauraana, kiharainen hopeatukka pörrössä, sairaalan kalpean vuoteen reunalla. Nyt osat ovat vaihtuneet ja minun vuoro on olla se vahva, huolehtiva aikuinen, joka vastaa kymmenennen kerran kysymyksiin "Missähän se minun kukkaro on?" "Millainen ilma ulkona on?" Miksi äiti ei ole käynyt?" "Milloin me mennään kotiin?"
Jossain vaiheessa jokaisen elämä on vain ohutta hopealankaa, mutta nyt kun minun elämänlanka on vielä kestävää siimaa, tehtäväni on huolehtia siitä, että isäni elämä on elämisen arvoista loppuun asti.
Lähtiessä halasin haurasta isää ja muistin laulun lapsuudestani, jota hänen kanssa useasti yhdessä laulettiin:
"Lintu lauloi oksalla huojuvalla
kosken rannalla kuohuvalla.
Sinut minä joukosta parhaaksi katson
ja sinun kanssasi tanssia tahdon.
Erota mun täytyy ja hyvästi jättää ja
erotessa me annamme kättä."

Kuvassa isä ja äiti heille rakkaimmassa paikassa, mökillämme Pohjois-Kallavedellä Keinukallio-saaressa. Yhdessä onnellisina heidän lempipuuhassaan.

Mummo meni mustikkaan...

Ei nyt ihan mummo, mutta Näkinpolun isäntä tilasi Kuopion Lähiruokarengas REKOlta laatikollisen metsämustikkaa. Lapsuuteni kesän inhokkitapahtumia olivat mustikkametsään marssiminen! Keräsin mustikoita poimurilla pieneen koriin ja AINA jossain vaiheessa kaaduin ja marjat lensivät kaaressa takaisin mättäälle. Itkuhan siitä tuli ja Ville-isä poimi lopulta marjavasuni täyteen mustikoita. Mustikat keräsin mummolle, joka antoi niistä vähän taskurahaa.
Nyt laatikollinen metsän "sinistä kultaa" livahti pakkaseen, mutta yhdestä litrasta leivoin, vanhaan malliin, pellillisen mustikkapiirakkaan pullapohjaan. Näkinpolun asukkaiden suut olivat ihanasti illalla mustikasta siniset.

Aamupäivän kirpparikierroksen aarre oli uusi, ISO, valkoinen ja käsin virkattu torkkupeitto. Hintaa tällä ihanuudella oli vain 15€. Eihän tuolla hinnalla saa edes lankoja!

Ballerinoja ja pandoja

Viiden viikon kesäloma alkoi...yllätys, yllätys...sateisena ja koleana! Makoiluun kyllästyneenä näpräsin Musiikkikeskuksen työhuoneen viihdykkeeksi ja somisteeksi paperiballerinoja. Ohjeen löysin HANDIMANIAN web-sivulta. Muutin ohjetta sen verran, että tein ballerinan Darwi-massasta. Mitähän kaikkea sitä ehtii tehdä, jos koko loman ajan sataa?

Loman kunniaksi Näkinpolun makuukamariin vaihdettiin uudet Finlayson Ajatus pussilakanat. Lakanat olivat tuomarilahja Chihuahua ry:n erikoisnäyttelystä. Nyt passaa sateen ropinaa kuunnella pandapesässä!

AINOani!

Keväällä rankkasateessa ajellessani Etelä-Suomeen treffaamaan Inkeri-morsion kanssa Alvari-sulhoa mielessäni siinsivät suloiset chihuvauvapallerot, joita keskikesällä pääsisimme lulluttelemaan. Aikaa kului ja Inkerin vatsanseutu kasvoi vähä vähältä isommaksi ja isommaksi. Odotusvuorokausilla 56 röntgen näytti kahta isoa pentua, joiden syntymää innolla jäimme odottelemaan. Vuorokausia kului ja kasvattajaa piinaavat loppupäivät kuluivat mammaa ja synnytystä kytätessä. 61.raskausvuorokausi alkoi Inkerin rauhattomuudella ja petaamisella. Välillä levättiin ja taas pedattiin, kunnes keskiyöllä alkoivat ensimmäiset työntöpoltot. Inkeri teki kovasti töitä, mutta tulosta emme saaneet aikaiseksi, joten aamuyöllä Pirkon keula kohti päivystystä ja apua hakemaan eläinlääkäriltä.
Eläinlääkäriasema Tuhatjalassa ystävällinen ja taitava eläinlääkäri Üllar Siir avusti ensimmäisen pennun maailmaan alateitse, narttupentu painoi 182g. Toista pentua emme saaneet ulos, joten edessä oli keisarileikkaus ja tuloksena kohtuun jo aiemmin kuollut soopeli urospentu, painoa 210g!
Inkeri-mamman loppusynnytys oli kasvattajan painajainen! Onneksemme eläinlääkäripäivystyksen ammattilaiset hoitivat synnytyksen ja leikkauksen mallikkaasti. Keskipäivällä pääsimme kotiin toipumaan ja sitä ainoaa ainokaista chihuahua-vauvaa hoitelemaan!
Nyt kopassa tuhisee lähes viikon vanha AINO alias Te-Bii's Betty Boop.

Ne tekee jotka osaa, jotka ei osaa arvostelee!

Koiramaailma on raaka ja raadollinen! Rakastamissani roduissa on useita sydämellä, rakkaudella, sitkeydellä ja taidolla koiria kasvattavia, vilpittömästi rodun eteen uurastavia ihmisiä. Silmät ymmyrkäisinä olen seurannut TAAS netissä käytyä keskustelua, jossa vuosia rodun parissa ollut kasvattaja iloitsi tulevasta mielenkiintoisesta yhdistelmästä. Tämäkös kirvoitti toisen kasvattajan aukaisemaan kielenkantojaan ko. yhdistelmästä, "keskustelun" laajetessa lopulta myös kattamaan kasvattajan koko aiemman kasvatustyön! Voi pyhä jyssäys! Ne tekee jotka osaa, jotka ei osaa arvostelee!
Koirankasvatuksessa pääsevät eteenpäin ne, jotka keskittyvät arvostelun ja panettelun sijaan omaan jalostustyöhönsä. Arvostavat toisia kasvattajia ja tekevät yhteistyötä rodun eteen. Ovat valmiita omalta osaltaan uhraamaan rahaa ja aikaa jalostusvalintoihin ja lopettavat rusinoiden noukkimisen "rotupullasta".

Ja sitten mukavampiin uutisiin! 

Perjantain kirppiskierros tuotti tulosta: uusi varjostin Pentikin Rondo lampunjalkaan ja Iittalan Origo muki, joihin varsinkin Näkinpolun neito on ihastunut. Pitäneekin aloitta keräysprojekti Origoista, jotta on joskus antaa muutama muki mukaan myös opiskelijaboxiin.

Hopeateetä ja tähtitaivaan silmät

Olkinainen, Runoilija, Lelukaupan häät, Silmitön talvi, Voipallo...Miljoonasade ja nuoruus! 

20-vuoden tauon jälkeen uusi Miljoonasateen CD Sähköinen rouva maa pyörii soittimessa. Uusien kappaleiden myötä pääsen taas samoihin nuoruuden ja lapsuuden tunnelmiin.

Sähköinen rouva maa-kappaleen mukana liu'un lapsuuden kesiin mökille Keinukallio-saaren, jossa isän kanssa Bertta-mummon tikkaaman täkin alla kuvittelimme olevamme talvisen tähtitaivaan alla ja laskettiin tilkkutäkin pienistä rei'istä siivilöityvää valoa; tähtitaivaan silmiä. Äidin kanssa keitettiin hopeateetä...siis keitettyä vettä, maitoa ja sokeria, nimi hopeatee sai sen maistumaan erityisen hyvälle. 


Pieniä oli asiat, joista osattiin olla onnellisia.

Tiina-kummin runebergit ja Amanda B:n hautajaiset!

5.2. kolkuttelee jo ovella, joten on aika leipoa mantelisia runebergintorttuja! Pari vuotta kateissa ollut, vuosia sitten Fannin Tiina-kummilta saatu ohje, löytyi joulunaikaan reseptipinosta. Kenwood käyntiin ja torttuja vääntämään. Tämä resepti ei koskaan petä!

Mehevät ja mateliset runebergit:
2 kananmunaa
1 dl sokeria
1 dl fariinisokeria
2 dl mantelijauhoa
2 dl korppujauhoja
1 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
200g voisulaa tai margariinia
1 tl karvasmanteliaromia (ei pakko)

Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi.
Sekoita keskenään fariinisokeri ja jauhot.
Lisää muna-sokerivaahtoon jauhot, rasva ja karvasmanteli. Sekoita!
Annostele taikina vuokiin ja paista 200 asteessa n. 12-15 min.
Anna jäähtyä ja koristele runebergit vadelmahillolla ja sokerivesikuorrutuksella.

Sisustusliike Amanda B. lopettaa toiminnan Kuopioissa, joten aamupäivällä suunnistimme liikkeen "hautajaisiin" ... niin kuin muutama muukin sisustaja. Mukaan tarttui pari mukavaa sohvatyynyä, tuomaan hohdetta talven pimeisiin päiviin.

Jouluyönä kaks valveil ol puolisoa...

Jouluyönä kaks valveil ol puolisoa...ei ihan puolisoa vaan Alli-mamma ja jännitystä poteva kasvattaja. Monissa liemissä keitetty, kolmekymmentä vuotta koiria kasvattanut, kasvattaja valvoo ja jännittää ensimmäistä chihuahuapentuettaan! Tuona yönä makasin kodinhoitohuoneen lattialla, katselin kattoon ja kuuntelin synnyttävän Allin pyörimistä ja ähkimistä pentulaatikossa. "Voisi sitä aikaansa viettää huonomminkin!", tuumin ja odotteli ensimmäistä ihmettä syntyväksi. Yhdeksän pitkää tuntia Alli ahersi ja synnytti maailmaan kolme viisasta miestä, kolme itämaan tietäjää! Kaikki sujui mallikkaasti ja kasvattaja sai huokaista helpotuksesta. Selvittiin yhdessä!
Nyt nuo ihanuudet, Armas Aatos & Armas Aarre & Armas Aimo, ovat jo neljä viikkoa vanhoja palleroita. Miten pieniä ja miten täydellisiä minikokoisia chihuja! Usein pentuhuoneen lattialla, pentulaatikon reunalla kyhjöttää kaksi hahmoa ihastuksesta huokaillen. Miten paljosta rakkaudesta jäävät ihmiset paitsi, jos eivät koiraa omista!
Luulen, että vaikein osuus cihujen kasvatustyössä on pennuista luopuminen...
Armottomana ateistina, koiranpentujen myötä, mieleeni nousee taas Eeva Kilven ihana runo.

Kun koirani katsoo minua,
alan epäillä että Jumala
sittenkin on olemassa

ja luonut koiran ja vain hänet
ja tehnyt sen huolellisesti,

puhaltanut hänen sieraimiinsa

elämän hengen,

ja että kaikki muu mikä on,

on syntynyt siinä ohessa,

vahingossa ja sattumalta,

heidän peuhatessaan.