Hienonhienoa hopealankaa

Alangon Ismo laulaa "Joskus elämänlanka tuntuu olevan kaiken kestävää siimaa. Mutt' se on vain ohutta hopealankaa, hienonhienoa hopealankaa...."  Laulun sanat muistuivat mieleeni, kun tänään ajelin Harjulan sairaalasta vierailtuani isäni luona. Isä, aina vahva, huumorintajuinen, viisas, rakastava selviytyjä, istui nyt hauraana, kiharainen hopeatukka pörrössä, sairaalan kalpean vuoteen reunalla. Nyt osat ovat vaihtuneet ja minun vuoro on olla se vahva, huolehtiva aikuinen, joka vastaa kymmenennen kerran kysymyksiin "Missähän se minun kukkaro on?" "Millainen ilma ulkona on?" Miksi äiti ei ole käynyt?" "Milloin me mennään kotiin?"
Jossain vaiheessa jokaisen elämä on vain ohutta hopealankaa, mutta nyt kun minun elämänlanka on vielä kestävää siimaa, tehtäväni on huolehtia siitä, että isäni elämä on elämisen arvoista loppuun asti.
Lähtiessä halasin haurasta isää ja muistin laulun lapsuudestani, jota hänen kanssa useasti yhdessä laulettiin:
"Lintu lauloi oksalla huojuvalla
kosken rannalla kuohuvalla.
Sinut minä joukosta parhaaksi katson
ja sinun kanssasi tanssia tahdon.
Erota mun täytyy ja hyvästi jättää ja
erotessa me annamme kättä."

Kuvassa isä ja äiti heille rakkaimmassa paikassa, mökillämme Pohjois-Kallavedellä Keinukallio-saaressa. Yhdessä onnellisina heidän lempipuuhassaan.