Istuessani kuolevan isäni vuoteen vierellä, mietin omaa elämääni ja elämän tarkoitusta. Synnytään, kasvetaan, rakastutaan ja rakastetaan, rakennetaan, eletään, iloitaan ja surraan. Ja lopulta kuoleman kohdatessa ollaan hauraana ja paljaana, joko enemmän tai vähemmän valmiina astumaan eteenpäin...minne?
Kun isäni huokaisi syvään ja rauhallisesti viimeisen hengenvedon, näin konkreettisesti miten elämä pakeni hänen kasvoiltaan, muuttaen kasvot kalmanvalkeaksi. Hetki oli kuitenkin kaunis ja rauhallinen. Vanha elämänsä onnellisena elänyt mies nukahti rakkaiden ihmisten ympäröimänä ikiuneen. Hänen tehtävä tässä elämässä oli saatettu päätökseen ja hän pääsi jo toivomaansa lepoon.
Isälle ikuisesti kiitollinen tytär <3
Hän opetti minut rakastamaan,
antamaan ja välittämään.
Se oli hänen lahjansa minulle..
Hän opetti minulle paljon, ja sitten hän lähti.
Ehkä hänen ei yksinkertaisesti tarvinnut viipyä pitempään.…
Hän antoi minulle lahjansa ja oli sitten vapaa jatkamaan matkaa, mutta häneltä saamani lahjan minä saan pitää ikuisesti.
