Miten jotain voi rakastaa niin paljon, että pelkkä rakkauden määrän ajatteleminen tuo kyyneleet silmiini?
Samalla ajattelen omaa äitiäni, jonka rakkauden määrä minua, hänen lastaan, kohtaan on varmasti yhtä suurta, mitä minä tunnen omia lapsiani kohtaan. Äidinrakkaudessa ei ole väliä iällä, lapsi on lapsi, on hän sitten iältään 5 tai 50.
On lohdullista tietää, että on vielä jollekin lapsi.
Oma tyttäreni on minulle SE valoihminen, josta Johanna Kurkela laulaa niin ihanasti:
Sä tiedät reitin taivaanrantaan,
sä naurat valoa maailmaan,
sä piirrät tuulen koukeroita sun huoneen ikkunaan.
Sä keräät ilon sirpaleita, pisaroita auringon.
Sul on pantteriaskissa taivas tammikuun.
Mä luulen, että nuo on silmät enkelin ne näkee taivaan tarkemmin! Sä tiedät mistä linnut laulaa ja minne pilvet laskeutuu. Sä osaat olla tosi hiljaa puhumatta niinkuin puu.
Ja jos sun sydämesi särkyy se särkyy ihan kokonaan,
mut vähäks aikaa vaan, ehkä tunniksi korkeintaan.
Mä luulen, että nuo on silmät enkelin ne näkee taivaan tarkemmin!
Sulla on taito ottaa mua kädestä kii, antaa surullisen surra vain surujaan,
päivin sateisin varsinkin on hyvä, että sä oot juuri tuollainen valoihminen!
Mä luulen et sulla on enkelinsilmät ja paremmin kuin muut,
näät kesäkuun merensiniset tuulet kirkkaammin kuin muut; värit varsinkin.
Mä luulen, että nuo on silmät enkelin ne näkee taivaan tarkemmin!
- Edu Kettunen -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti