Torstaina 10.10. klo 5.10 viisikymmentä vuotta sitten Kuopion synnytyslaitoksella hyppäsin mukaan elämän junaan, junaan johon jokainen hyppää vuorollaan syntymän hetkellä. Mietin miten nopeaan juna on kulkenut jo tälle asemalle ja miten juna on koko ajan vain kiihdyttänyt vauhtiaan.
17-vuotiaana tuntui ikuisuudelta odottaa vuosi, että saavuttaa täysi-ikäisyyden virstanpylvään. 24-vuotiaana yhdeksän kuukautta tuntui ikuisuudelta odottaa syntyvää vauvaa. Nyt tuo vauva on 25-vuotias mies, jonka pyykit äiti edelleen pesee ja jonka huolia äiti edelleen kuuntelee, silittää päätä ja lohduttaa.
Juna kiihdytti kummasti vauhtiaan, kun 36-vuotiaana kannoin sydämeni alla seuraavaa rakastani. Vain muutama hetki sitten nostin pienen tyttövauvan rinnoilleni ja nyt tuo vauva on lähes 14-vuotias iloinen pulppuava teini.
Raskaimpian asemia elämäni polulla on ollut 2001 syksyn avioero. Ero jonka paperit ex-mieheni toi allekirjoitettavakseni 38-vuotis syntymäpäivänäni. "Lahja" jonka tulen muistamaan läpi elämäni.
Mustan syksyn jälkeen elämäni seuraavalla asemalla tapasin miehen, miehen jonka kaltaista en edes uskonut olevan. Tuolta asemalta asti olemme kulkeneet yhtä sielunkumppanini kanssa. Toivon, että voin kulkea hänen kanssaan aina siihen asti, kunnes viimeiselle asemalle on noustava.
Vuosia on kulunut, ihmisiä on tullut ja mennyt. Muutama sydänystävä on kulkenut matkassani vuosien ajan. He ovat kantaneet minua läpi syvienkin vesien. Toivon, että olen voinut olla ystävilleni kannattelija ja olkapää, kun heillä on ollut vaikeaa. Useita tuttavuuksia on myös hukkunut maailman tuuliin...
Sanotaan, että onnellinen on se ihminen, joka osaa nauttia vanhenemisestaan, mutta luulen, että sen pitäisi olla; onnellinen on se ihminen joka ei pelkää vanhenemistaan!
1 kommentti:
<3 <3......näin se vaam menee
Lähetä kommentti